9.11.2002-2.9.2014
Kira oli toinen ikioma kissani, pumpulinpehmeä pieni vauhkoilija jonka neurooseja sai sekä hihitellä (kts lukuisat taivas-putoaa-niskaani ilmeet alla) että surkutella. Tämän itsepäisen kissan sydämeen mahtui yksi kissa (Kasper, silloin kun ei ollut leikkipäällä), kaksi ihmistä (minä ja veljeni, kunhan emme pitäneet Kirasta kiinni hoitotoimenpiteitä varten), ja yksi paikka (Koti, niin kauan kuin sisustus pysyi ennallaan), kaikki muu oli sitten joko vaarallista tai inhottavaa. Kuitenkin päällimmäiset muistot Kirasta ovat leidin kovaääninen kehräys, sen tapa kierähtää tyynyni vieressä selälleen maharapsutusten toivossa tai puskea Kasperia vasten pesupalvelua pyytäen sekä ennen kaikkea kasvojen ilmeen ja turkin tajuton pehmeys.
Uskon että se oli luonani ainakin melkein niin tyytyväinen kuin kissa voi olla, vaikka joutuikin jakamaan valtakuntansa kahden muun hieman epäilyttävän kissan kanssa, ja välillä jopa sietämään vieraita (tai tuttuja mutta epäilyttäviä) ihmisiä kodissaan, tai vinossa olevia matonhapsuja…
Syksyllä 2014 Kira oli pari päivää syönyt vähän huonosti ja eräänä yönä huomasin sen hengittävän suu auki. Pääsimme onneksi suoriltaan aamupäivällä Catvetiin vaikka siellä ei oikeestaan aikoja olisi ollut, mutta siihen ne hyvät uutiset sitten jäivät. Rinnasta löytyi hurja määrä maitiaisnestettä, mikä viittasi joko sydänvikaan tai kasvaimeen, ja sydäntä ultratessa löytyi imusolmukkeen kohdalta kasvaimelta näyttävä iso massa. Sain tyttöni vielä nesteenpoiston jälkeen kotiin saattohoitoon, sillä eläinlääkärin arvio oli että menisi ehkä viikko tai pari kunnes olo huononisi uudestaan. Kuitenkin samana iltana totesin että Kiran hengitys näytti taas vaikeammalta, joten jouduin hyvästelemään sen Aistin päivystyksessä yöllä. Ikävä jäi ♥
